Marjatta,
eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä, vaimo
ja aviomiehensä omaishoitaja.

Olemme olleet yhdessä pitkään, ensi vuonna juhlimme 50-vuotishääpäiväämme. Yhdessä vietettyihin vuosikymmeniin on mahtunut paljon. On ollut hyviä ja huonoja aikoja. On syntynyt paljon yhteisiä muistoja. Nyt osa muistoista kuihtuu Uolevin Alzheimerin taudin edetessä. Se on surullinen ajatus.

Muutimme Lohjalle viettämään eläkepäiviä puolitoista vuotta sitten. Muutto oli pitkäaikainen unelmani, Lohja oli aina kiehtonut kaupunkina. Olemme viihtyneet hyvin, vaikka arki on nykyisin raskaampaa kuin ennen. Uolevi sai Alzheimer-diagnoosin muuton aikoihin. Ennen koko seurakunnasta huolehtinut pappi on vähitellen sairauden edetessä muuttunut huolehdittavaksi. Uolevi ei itse tunnista sairautta vaan kokee olevansa terve ja tolpillaan. Todellisuus on toinen.

Olen Uolevin vaimo ja omaishoitaja. Uolevi on ollut aina meistä se suurpiirteisempi, mutta sairastumisen myötä arjen pyörittäminen on jäänyt kokonaan minulle. Onneksi Uolevi pystyy yhä liikkumaan itse. Teemme pitkiä kävelyitä ja se antaa voimaa. Nautimme yhdessä myös musiikin kuuntelusta, ja vierailemme taidenäyttelyissä. Uolevi ei ole koskaan ollut mikään pehmeä pappi, mutta sairauden myötä hänestä on tullut lempeämpi. Mielestäni uudet piirteet sopivat Uoleville.

Nyt elämme hetken ja päivän kerrallaan. Meillä on yhteinen huumori ja se auttaa arjessa. Välillä tulevaisuus kuitenkin pelottaa: miten sairaus etenee ja miten jaksan huolehtia hänestä?